Slaavimytologiaa ja parasta pikaruokaa

Seuraavana aamuna jatkoimme jälleen vuorokauden mittaisella junamatkalla kohti Tomskia, joka profiloituu sekä Siperian kulttuuri- että opiskelijakaupunkina. Saimme platzkart-paikat tällä kertaa ilmastoidusta vaunusta, mikä oli erittäin miellyttävää. Vuorokausi kului jälleen lojuen, omiin ajatuksiin vaipuen, välillä maisemien katseluun havahtuen, samovaarikahvia juoden, Venäjä-opasta lukien sekä kohokohtana tottakai ravintolavaunussa vieraillen. Tällä kertaa söin lohileivän ja borssia.

Tomskiin saavuttuamme pääsimme taas pikkubussiin, joka vei meitä havupuiden reunustamaa tietä tuntemattoman kaupungin keskustaa kohti. Tälläkin kertaa ensivaikutelma rautatieaseman ympäristön perusteella oli ollut väärä. Prospekt Leniniä kumpaankin suuntaan aikamme tallottuamme pääsimme WiFi-varusteiseen kahvilaan ja saimme varattua hostellin, joka ei meinannut löytyä millään. Kun matkalla kysyimme läheisen kielikeskuksen tms. työntekijöiltä neuvoa, paikalle osunut mies tarttui spontaanisti puhelimeen ja soitti hostellille, minkä jälkeen hän vielä saattoi meidät kadun toiselle puolelle ja sisäpihalle, jolla hostelli sijaitsi. Tässä oli taas malliesimerkki paikallisten yllättävästäkin ystävällisyydestä.

Talo ei kuitenkaan ollut oikea. Ovissa ei ollut asukkaiden sukunimiä, minkä johdosta pääsyimme kumiseville betonikäytäville soittelemaan ovikelloja sattumanvaraisesti. Joku mies sulki oven saman tien nenämme edestä, eräs nainen puolestaan hoksasi meidän etsivän "hotellia" ja viittoili seuraavan talon suuntaan. Viimein oikea paikka löytyi, ja saimme asettauduttua aloillemme. Sillä hetkellä taisimme olla ainoat asiakkaat.

Kaunis puutalo slaavilaisen mytologian museon lähellä

Tomsk oli sympaattinen ja viihtyisä yliopistokaupunki, jossa saimme runsaimman annoksen koristeellista puutalokauneutta. Paikalla oli jopa puuarkkitehtuurimuseo, jossa kävimme. Hienosti toteutettu oli myös slaavilaisen mytologian museo, jossa nykytaiteilijoiden tekemien värikkäiden ja unenomaisten maalausten kautta tuotiin kansanperinnettä tutuksi. Edustettuna oli esimerkiksi kolmijakoinen maailmankuva, joka koostuu fyysisestä maailmasta, jossa ihmiset elävät, jumalten maailmasta, joka suojelee ihmisiä, sekä hieman pelottavasta ihmisille tuntemattomasta maailmasta. Lisäksi mukana oli esim. Баба-Яга, noita-akka, joka lentää huhmarella petkeltä peräsimenään käyttäen. Hän asuu kananjalkamökissä ja auttaa hyväsydämisiä, mutta syö pahaa aikovat.

Venäjän metsän sielua kuvaava maalaus

1800-luvun lopulta peräisin olevan yliopiston päärakennus oli kaunis, mutta upeampia olivat nämä puutalot, joista tovin nyt jauhan. Näitä taloja katsellessa ei voi kuin ihailla lukemattomien työtuntien ja ihmeellisten kädentaitojen tulosta. Pitsimäiset koristeet ovat uskomattoman säännönmukaisia ja näyttäviä, ja niitä on paitsi räystäillä, myös joka ikkunan pielissä. Siperiassa historia on todella konkreettisesti läsnä pikkuhiljaa lahoavien talojen ja vieressä kohoavien kerrostalojen yhteiselon muodossa. Rakennukset todella taitavat olla siinä tilassa kuin ne ovat rakentamisestaan lähtien olleet, eli kai jokseenkin sata vuotta, tai kauemminkin. Suomessa tällaista ei näe koskaan muualla kuin kotiseutumuseoissa ja tietyillä hyvin restauroiduilla asuinalueilla. Täällä nämä talot ovat edelleen olennainen osa maisemaa.

Yliopiston päärakennus

Paitsi talojen koristeet, myös niiden värit ruokkivat estetiikan nälkää. On metsänvihreää seinää savenharmailla ikkunanpokilla, on puhtaanvalkoista ja tummanruskeaa, vaaleanvihreää, turkoosia, lämpimänkeltaista ja haaleaa vaalenapunaista. Säänpieksemät värit ovat niitä kauneimpia, mutta etenkin maaseudulla näkee hyvinkin räikeitä, jopa myrkynvihreitä ja kirkkaan turkooseja taloja.

Kaupungista löytyivät myös heittämällä parhaat pikaruokapaikat. Aivan loistava oli melkein joka korttelista löytyvä Сибирские блины, joka tarjoaa blinejä lukuisilla eri suolaisilla ja makeilla täytteillä. Tarjolla oli esim. lohta, sieniä, juustoa, kaalia, tomaattia, pinjansiemeniä, punajuurisalaattia, smetanaa, kondensoitua maitoa sekä hedelmiä. Toinen oivallinen löytö oli Сибирское бистро samovaarilogoineen, joka tarjoili meille peruna- ja kanatäytteisiä pelmeneitä ja seljankaa venäläisten musiikkivideoiden katselun oheen.

Yliopisto-opiskelijoiden tulkintoja kaupungista

Tomskissa näimme omituisia putkeen: ensin kadulla ohitsemme kopisteli kirjavaan röyhelöön pukeutunut poro omistajineen, sitten katseemme osui puistossa oman onnensa nojaan jätettyyn valjaissa oleva pesukarhuun, ja ohitsemme ajoi vielä pyörällä poika, jonka käsi rotkotti hervottomana pois sijoiltaan kasuaalisti olan yli. Emme kuitenkaan osanneet lukea viestejä.

Kaupungilla ollessamme asioimme jälleen yhdellä kirppiksellä, joka oli edellistä parempi, muttei valikoimaltaan silti kovin kehuttava. Yllättävää oli se, että kaupungista löytyi myös huippumerkkejä, esim. Yves Saint Laurentia, myyvä liike. Ilmeisesti kysyntää riittää siis täälläkin. Kävimme käplimässä muotiluomuksia, ja metsäläiset asumme herättivät asianmukaisen kadehtivia katseita. Siperian korpi-imago karisi viimeistään täällä. Iida teki sellaisen huomion, että ihmisten englanti on parantunut sitä mukaa, mitä idemmäksi olemme tulleet. En tiedä mistä se johtuu, mutta se taitaa olla totta. Istuskelimme jonkin aikaa Tom-joen varrella. Tomsk jätti erittäin positiiviset muistot, ja tähänastisista kaupungeista tänne luultavasti mieluiten palaisin.

Irkutskin-junaan vaihdoimme väliasema Taigalla. Asemarakennuksessa oli käynnissä jotkin yksityisjuhlat, ihmiset lauloivat ja tanssivat. Aterioimme aseman ravintolassa, jonka taustalla raikui mm. Menolippu. Ateriana oli taas keittoa ja lohiblinejä sekä siperialaista olutta. Pöytiintarjoilu ja 10% tippi kuuluivat asiaan.

Junassa meillä oli pitkäjänteistä seuraa: keski-iän jo ylittänyt herra yritti keskustella kanssamme pikkutunneille asti ilman yhteistä kieltä, minkä lisäksi hän katsoi luontevaksi tökkiä kättäni ja Iidan jalkaa kommunikaatiohakuisesti, sekä yöllä kohennella peittoani. Vaikkakin liikuttuneina seuramme kiinnostavuudesta, olimme jokseenkin iloisia saapuessamme viimein Irkutskiin.

Kolkuttelua Rasputinin ovella

Tyumen valikoitui yhdeksi odotetuimmaksi kohteeksemme yksinomaan siitä syystä, että sieltä meillä oli pääsy maagiselle omatoimiekskursiolle Pokrovskoyeen, mystikko Grigori Rasputinin kotikylään.

Levitointia verenseisauttajan portilla

Hostellimme ystävällinen, joskin suunnitelmillemme hieman epäuskoisesti naureskellut henkilökunta oli selvittänyt puolestamme bussit ja aikataulut, joilla pääsimme matkaan. Perillä odotti pieni ja hiljainen kylä maantien varrella, ja pohdimme, miten löytää perille. Kysyimme neuvoa eräältä autolla liikkeellä olleelta perheenisältä, joka viittoili meidät saman tien mukaansa ja hurautti oikean talon eteen.

Näkymä talon ja museon pihaan

Harmiksemme kotimuseo oli kiinni: aukioloaika oli ainoastaan klo 9-11, ja siltikin olisi kannattanut soittaa edellisenä päivänä varmistaakseen sisäänpääsynsä. Paikalle osui muitakin turisteja, mm. eräs venäläinen nainen, joka soitti puolestamme portissa ilmoitettuun numeroon, mutta opasta ei silti kuulunut. Pihalla istuskeli joku mies, joka ei kuitenkaan huuteluistamme huolimatta, tai ehkä juuri siksi, tullut avaamaan. Näimme myös Rasputinin kissan. Osaksemme jäi kuikuilla aidanraosta ja hyppiä nähdäksemme toiselle puolelle. Aikamme fiilisteltyämme lähdimme kiertämään kylää. Parin tunnin bussimatka Venäjän maaseudulle oli kuitenkin kannattanut: Rasputin simputti meitä haudan takaa, ja mystisyys säilyi.

Asioimme paikallisessa puodissa ja nautimme maaseudun rauhasta kirkkaanvärisiä taloja ja lukuisia kotieläimiä ihmetellen. Kylänraitilla sekavanoloinen kulkija tuli tekemään tuttavuutta ilmeisesti lähinnä olutpulloani havitellen, mutta päätti pian lähteä eri teille. Paluumatka taittui edellistä huomattavasti viileämmässä bussissa.

Tyumeniin palattuamme söimme suuret annokset sushia nurmikolla rabies-kissan seurassa. Itse kaupunki ei ollut erityisen mieleenpainuva, mutta päivän lievän kuolemanpelkoannoksen sentään saimme keskustan epäilyttävähkössä maailmanpyörässä istuessamme.

Illalla juttelimme pitkän tovin hyvää englantia puhuneen hostellityöntekijän kanssa Venäjän tilanteesta ja tavallisten ihmisten elämästä. Hän selitti, että ihmiset kyllä tietävät uutisten olevan valetta, ja että Kremlissä vehkeillään, mutta kyseli meiltäkin, mitä tekisimme heidän asemassaan. Hän oli hyvin kiinnostunut tietämään vaikutelmistamme Venäjästä, hyvistä ja huonoista puolista. Pohdimme, että koko maailma taitaa olla varpaillaan Venäjän suhteen. Hän kuitenkin totesi, että tavalliset venäläiset taitavat olla eniten kuulolla.

Pokrovskoyen kyläkaupan valikoimista

Ensiaskeleet Siperiassa

Matka Nižni Novgorodista Jekaterinburgiin oli tähänastisista eeppisin, noin vuorokauden mittainen. Juna oli toivomamme mukaisesti viihtyisän rupuinen, ja makuupaikkamme jälleen nelosluokan avovaunussa. Tilankäytön tehokkuus hämmästyttää: makuupaikkoja on kummallakin seinustalla päällekkäin, ja yhdessä vaunussa nukkuu viitisenkymmentä ihmistä. Venäjänkielinen iskelmä kaikuu vaimeahkosti seinän takaa, ja samovaariveden lämmittämän pussikeiton tuoksuu viettelee. Tässä vaunussa on kuuma, ja on tunnelmaa. Paikkamme ovat ylähyllyllä, joka on varustettu erinäisin seinällä roikkuvin koukuin ja pussukoin. Piippuhyllyllä on runsaasti tarpeettomia villahuopia. Päivä on raukeaa lojumista varten. Tämä on nyt sitä Lounarimme suosittelemaa ”Watching the world unfurl” -osastoa.

Ravintolavaunussa oli pitsiliinat.

Jossain vaiheessa on aika vaeltaa ravintolavaunuun. Matkalla joudumme katkerasti toteamaan selkeän eron ilmastoidun kalliimman luokan ja omamme välillä. Ravintolavaunussa pöydillä on valkeat pöytäliinat, miniatyyriomenapuukoristeet sekä sienen malliset sirottimet. Ruokalistalla on liha- ja kalaruokia, salaatteja sekä tietysti vodkaa. Vaunusta saa ostaa mukaan muun muassa alkoholia, suklaata sekä teetä. Tarjoilijan sekä muutaman sanan englantia puhuvan vieruspöytäläisen avustuksella valitsemme seljankaa sekä kanafileitä perunoiden ja vihannesten kera. Ruoka tulee nopeasti, se on kotiruokaisaa ja maukasta. Aterian päätteeksi juomme teetä, vaikkei listalla tyypillistä jälkiruokaa, mustaa teetä hillon kera, olekaan. Ulkona maisema on lähinnä lehtimetsää, peltoa sekä mansardikattoisia parhaat päivänsä nähneitä mutta koristeellisia puutaloja. Tunnelmat vaihtelevat päivän aikana väsymyksestä levottomuuteen. Kuumuus on ainakin vielä toistaiseksi lähinnä tunnelmallista, ei riipivää.

Keskellä yötä asemalaiturilla myytiin sananmukaisesti "tuotteita".

Jekaterinburgiin saavuimme lievän epätietoisuuden vallassa kysellen kanssamatkustajilta oikeasta asemasta. Paikan päällä meitä kohtasi tutun karu juna-asemamaisema neuvostohenkisine patsaineen, pölyisine teineen sekä sähköbusseineen. Hypättyämme pikkubussiin pääsimme kuin pääsimmekin oikealle pysäkille, ja tällä kertaa hostelli löytyi paljon aiempaa helpommin. Paikka oli vielä osittain remontissa, mutta vastaanotto oli ystävällinen.

Vahvaa statementtia keskikaupungilla

Päivällä söimme lounaan suht vaatimattomassa, mutta maukasta ruokaa tarjoavassa paikassa. Ilokseni sain maistaa myös paikallista rahkapiirakkaa, syrnikia, jota olen itse aiemmin tehnyt ohukaisvariaationa. Oikea syrnik maistui ystäväni sanoin tiiviiltä rahkapullalta.

Slaavikyykkäsimme Jekaterinburgin huipulla(kin).

Päivä kului kaupunkia kierrellessä. Kävimme mm. kaupungin korkeimman rakennuksen kattotasanteella, jolta avautui näkymä horisontissa siintäville Ural-vuorille ja Euroopan suuntaan, olimmehan yöllä matkanneet Aasian puolelle. Olimme siis vihdoin saapuneet Siperiaan. Ylhäältä kaupunki hahmottui paremmin, ja tiesimme, minne suunnata seuraavaksi.

Kirkko veren päällä on tehty muistomerkiksi Venäjän viimeiselle tsaariperheelle, Romanoveille, jotka murhattiin paikalla ennen sijainneen Ipatjevin talon kellarissa vuonna 1918. Paikan päällä meitä opasti erittäin korrekti, hieman ilolientä nauttineen oloinen nuori pappi, joka jutteli välillä venäjäksi, välillä saksaa tapaillen. Kirkossa oli meneillään ortodoksiset menot, ja seinillä oli ikoneita, joihin oli maalattu koko tsaariperhe. Paikalla oli paljon valokuvia ja tekstejä, jotka vaikuttivat kiinnostavilta, mutta olivat kielitaitomme ulottumattomissa.

 Jyhkeä Romanov-muistomerkki kirkon edustalla

Kirkolta kävimme katsastamassa viereisen järven, joka toisella puolella kohoavine bisnesalueineen muodosti Siperian Singaporea muistuttavan kokonaisuuden, sekä kirjailijakorttelin muutamat kauniit vanhat puutalot. Niitä on näkynyt jo runsain määrin, mutta upeimmat antanevat vielä odottaa itseään. Joidenkin talojen alaosat ovat kiveä ja yläosa puuta. Jekaterinburg esitteli meille selvästi viehättävämpää puoltaan.

Aikomuksenamme oli mennä joko balettiin, filharmonisen orkesterin konserttiin tai nukketeatteriin, edullista korkeakulttuuria kun janosimme, mutta seuraavat näytökset olisivat ikävä kyllä vasta syyskuussa. Päädyimme viihtyisään kahvilaan, josta sai paikan itsensä kehittelemää häkellyttävän hyvää appelsiini-kurkku-limsaa. Tarjoilija puhui tähän mennessä parasta englantia missään ja oli avoimen ilahtunut siitä, että paikalla oli ulkomaalaisia.

Keskustan katutaidetta

Illalla pohdimme päivän uutista, Venäjän asettamia elintarvikkeiden tuontiin liittyviä pakotteita ja mahdollisia lentokieltoja ulkomaisille yhtiöille Siperian yli. Itse en kuitenkaan jaksanut niistä tässä vaiheessa huolestua, sillä tilanne ei ollut ainakaan vielä ajankohtainen. Täällä uutisia katsoessa niistä juuri mitään ymmärtämättä tulee väistämättä mieleen pietarilaisessa hostellissa tapaamamme venäläispojan sanat valtion kontrolloimien uutisten valheista. Olisi erittäin mielenkiintoista ymmärtää uutisten sisältö ja verrata sitä paikan päällä muun maailman uutisointiin.

Jekaterinburgista lähtevä juna oli tuskaisen kuuma. Jonkun undulaatit visersivät häkissä, lihaliemen tuoksu täytti seisovan ilman ja lapset juoksentelivat käytävillä. Tässä vaiheessa nelosluokan paikat tekivät hieman tiukkaa, mutta näennäinen budjettimme ainakin piti.

Löysin sattumalta sivuston, jolla on venäläisen värivalokuvan pioneeri Sergei Prokudin-Gorskin hienoja vanhoja valokuvia:

http://rbth.com/multimedia/pictures/2013/02/20/colorful_memories_of_the_russian_empire_23059.html

Gorkin kaupungissa

Nižni Novgorod oli valikoitunut seuraavaksi kohteeksemme lähinnä hätäisesti suoritetun googlailun perusteella: kaupungissa näytti olevan kauniita vanhoja rakennuksia, mikä tällä kertaa kantoi erittäin pitkälle.

Perille saavuimme aamukuudelta, jolloin painelimme ostamaan junaliput Jekaterinburgiin jo ennakkoon. Kielimuuri tuli jälleen väliin, vaikka meillä Lonely Planetin sanasto sekä venäläisille suunnattu venäjä-suomi-sanakirja mukanamme olikin. Pitkän ja hikisen toimituksen jälkeen virkailija asetti luukulleen lapun, joka ilmoitti, ettei hän enää työskentele. Voimat olivat ilmeisesti ehtyneet meidän kanssamme asioidessa. Olivat kyllä ehtyä asiakkaidenkin: lippuluukulle saa jonottaa kauan, ja junalipun tekeminen kestää lähes yhtä kauan. Lopuksi täytyy vielä miimisesti esittää, että maksu halutaan suorittaa erikseen. Tässä vaiheessa koreografiamme ei ikävä kyllä ollut vielä hioutunut huippuunsa.

Juna-aseman mahtipontista eleganssia

Asemalta katsoen kaupunki oli karu, mutta aamiaispaikan valintaa sentään helpotti, kappas, vastapäinen McDonald’s. Syötyämme aktivoiduimme oikean pikkubussin valintaan, joka vei meidät Volgan tuolle puolen. Seisoimme täpötäydessä bussissa ihmisten kuljettaessa kolikoita ja lippujaan matkustajilta toiselle. Moottori ulvoi, ja auto vaikutti vetelevän viimeisiään. En nähnyt ulos, koska joka ikkunalla oli verhot. Pääsimme viimein oikealle aukiolle, minkä jälkeen kiertelimme katuja aikamme etsien hostelliamme netistä tulostettujen ohjeiden ollessa vähintäänkin kryptiset.

Hostel Gorky oli viihtyisä, ja tiskin työntekijä ystävällinen ja hyvin avulias. Maksim Gorkin synnyinkaupungissa on hostellin lisäksi kirjailijalle omistettua puistoa, patsasta, metroasemaa yms. Neuvostoaikana kaupunginkin nimi oli Gorki. Metroasemien ja katujen nimet ovat noin muuten luonnollisestikin Proletarskajaa, Leninaa yms. Kaupunki on ollut tärkeä kaupan keskus, ja sitä onkin sanottu Venäjän lompakoksi siinä missä Pietaria sen pääksi ja Moskovaa sydämeksi.

 Second hand -liike nižniläisittäin

Kohtasin pienen takaiskun huomattuani hostellilla puhelimeni jääneen junaan. 15 euron Samsungin katoaminenhan ei ole rahallisesti suurimpia menetyksiä, mutta tekee se käytännön toimista huomattavasti hankalampaa. Alkoi selvittely hostellityöntekijän sekä juna-aseman viranomaisten kanssa. Puoli päivää kestäneen toimittamisen jälkeen minulle selvisi toisella juna-asemavierailullani, että itse asiassa puhelimeni on kuin onkin tallessa, mutta saisin sen vasta seuraavana päivänä.

Kaupungin vanha pääkatu oli kaunis ja tunnelmallinen. Löysimme sieltä mukavan ravintolan, jossa nautimme pelmeneitä sekä mm. maukasta kaalihöystöä. Illemmalla lähdimme pienelle kävelylle, jonka yhteydessä ihmettelimme rakennuskantaa sekä Volgalle avautuvaa maisemaa. Odotus palkittiin, kun näimme useita vanhoja koristeellisia puutaloja.

Illan päätteeksi ajelimme Volgan yli. Jonkin aikaa istuttuamme ja juteltuamme vastapäinen tyttö avautui siitä, että hän ymmärsi keskustelumme. Tietysti, missäs muuallakaan kuin keskivenäläisessä kaapelivaunussa. Hän puhui erinomaista suomea, koska oli opiskellut Helsingin kauppakorkeakoulussa. Vaihdoimme näkemyksiä kaupungista ja Venäjän-matkailusta yleensä. Hänen mielestään ei ollut hyvä idea lähteä kahdestaan matkaan. Tässä vaiheessa oli ikävä kyllä jo myöhäistä.

Uskomatonta kyllä kukaan ei ollut huolinut palikkapuhelintani, joten seuraavana aamupäivänä meillä oli hellä jälleennäkeminen ennen Jekaterinburgin-junaan astumista.

Näkymä junavaunuumme

В Москве

Moskovaa lähestyessämme teimme tuttavuutta matkalipun hintaan kuuluneen aamiaislaatikon kanssa. Tarjolla oli kaikkea pientä paikallista sälää: teollisen riivis pullasämpylä, hedelmäjogurtti, kala-alatoopia sekä pannukakkusia marjahillolla. Joka vaunun perusvarustetta, samovaaria, emme päässeet vieläkään hyödyntämään, sillä nousimme liian myöhään ylös. Voi meitä.

Moskovaan eivät luonnollisestikaan kohdistuneet odotukset kauniista kaupungista, joten sain yllättyä positiivisesti. Ei voi Pietarin kanssa kilpailla ei, mutta kyllä täältäkin estetiikan kaipuuseensa ammentaa, ainakin kiinnostavan pompöösejä neukkukomplekseja ja -yksityiskohtia, jollei muuta. Esim. metroasemilla tyylisuunnat vaihtelevat art nouveausta sosialistiseen realismiin.

Kotiuduttuamme hostellille läksimme toiveikkain mielin kohti Ёлки-Палкиa, venäläistä ruokaa tarjoavaa ketjukuppilaa. Valitsimme kumpikin ruuaksi runsaan alkupalapöydän ja palanpainikkeeksi paikallista olutta. Ateria sisälsi hieman liikaa majoneesia, etikkaa ja erikoisia makuyhdistelmiä. Kuha Walewskan tunnistin, merilevästä en sitten ollutkaan aivan varma. Joka tapauksessa ateria vaikutti hyvinkin autenttiselta, joskaan se ei toki tehnyt oikeutta täysimittaiselle venäläiselle aterialle.

Kreml oli punaisessa mahtipontisuudessaan kuusipuineen ihan vaikuttava näky, samoin Punaisen torin laidalla seisova kirjavakupolinen Pyhän Vasilin katedraali. Palsamoitu Lenin jäi nyt ikävästi näkemättä, mausoleumi kun on auki vierailijoille ainoastaan ti–to ja la–su klo 10–13. Tuntemattoman sotilaan muistomerkillä tönöttivät toistensa kopioilta näyttävät sotilaat, jotka vaihtoivat vuoroa asianmukaisella hartaudella marssien.

Toisena Moskova-päivänä lähdimme kohti Venäjän valtionkirjastoa eli Lenin-kirjastoa. Kookkaan neuvostohenkisen rakennuksen edessä istui kivinen, masentuneen näköinen Dostojevski. Vaan emmepä osanneet varautua järjestelyihin, jotka odottivat viattomia kirjastonkävijöitä. Heti ovella oli turvatarkastus, ja koska meillä ei ollut ko. putiikin korttia, piti meidän painella viereiseen rakennukseen täyttämään lappuset passinnumeroineen kaikkineen ja odottaa vuoroa erilliseen koppiin, josta sitten saimme väliaikaiset kortit.

Prosessi ei kuitenkaan loppunut siihen: kirjaston aulaa noin parikymmentä metriä käveltyämme pääsimme jälleen täyttämään yhdet laput ja esittelemään passejamme. Lisäksi narikkaan jäi laukkuni, joka sisälsi kiellettyä materiaalia – wait for it – kirjan. Itse kirjasto oli hieno: lukusaleissa oli vanhanaikaiset puulipastot, paljon viherkasveja ja itseoikeutetusti Leninin tai vastaavan muotokuva tahi patsas.

Seuraavaksi päätimme yolo-henkeen maksaa sisäänpääsystä Kremlin sisäpihalle, jossa meitä tervehtivät lukuisat kohti sojottavat kanuunanpiiput. Oli marmorihtavaa Kremlin palatsia, kullattua kupolikirkkoa ja presidentin residenssiä. Pari kertaa saimme vihellykset pamppua heiluttavalta poliisilta (huom.: ei nyk. miliisi), kun rohkenimme astua kielletylle tiekaistaleelle. Sisällä kävimme Arkkienkeleiden kirkossa, joka on täynnä tsaarien hauta-arkkuja ja vanhoja ikoneita.

Liikenne on vaarallista, ja isoja katuja ylittääkseen saa usein kävellä pitkästikin alikulkusillan löytääkseen. Hostellilta poistuessamme todistimme, kuinka lähiöseutu muuttui neonvalojen loisteessa köyhän naisen Vegasiksi.

Paikkamme yöjunassa olivat tällä kertaa halvimmat neljännen luokan ns. platzkart-paikat, eli koko vaunu koostuu kahden ala- ja kahden yläpedin loosseista. Avoimessa vaunussa nukkuu siis noin 50 ihmistä. Vaikka toisin voisi luulla, yöt näissä vaunuissa sujuvat todella rauhallisesti, ja unet ovat erinomaisen hyvät.

Pietari: Suuri ja Kaunis

Vieläkö ehtii? Ehtii. Kolmen viikon reissaamisen jälkeen sain viimein aloitetuksi matkablogini itäisestä seikkailustamme.

Trans-Siperian junamatka. Kyllä. Se alkoi meille armon vuonna 2014 Pietarista, jonne saavuimme matkatoverini Iidan kanssa Allegro-junalla Helsingistä aamupäivällä 1.8. Jotakuinkin viisitoista vuotta odottamani matka Venäjän ja Mongolian läpi Kiinaan oli alkamassa.

Esimakua tulevasta saimme jo junassa passi- ja viisumimuodollisuuksien alkaessa. Itä-Euroopan matkojen perusteella kaivoimmekin dokumenttia esille jo vanhasta tottumuksesta. Ilokseni myös lähinnä siperialaiseksi mieltämäni puutaloestetiikka ilmoitteli itsestään pienimuotoisesti hetimiten rajan ylitettyämme.

Pietarissa saavuimme suomalaiselle rautatieasemalle, jolta hankkiuduimme välittömästi metroon. Hostellimme Мир (= maailma; rauha; myös talonpoikaisyhteisö*) löytyi pienen etsinnän jälkeen muutaman sisäpihan ja ovikoodin uumenista. Oikealle ovelle meidät johdatti paikalle tupsahtanut ja ihailtavan oma-aloitteisesti oppaan roolin ottanut kopissaan päivystänyt jonkin sortin vartiomies.

Elokuinen Pietari oli kuuma ja odotukset lunastavan upea. Kaupunki kurottaa laajalle, muttei onneksi niinkään korkeussuuntaan. Erityisen ilahduttavaa on se, ettei keskustan välittömässä läheisyydessä ole luotaantyöntäviä bisneskortteleita, kuten niin monessa Euroopan suurkaupungissa. Ydinkeskustan vanhat kivitalot hohtavat puunatun pastellinsävyisinä, ja kymmenet sillat rytmittävät maisemaa. Yleisvaikutelma on seesteinen ja huoleton. Pietari itse pönöttää Nevan rannalla mahtipontisesti ratsunsa selässä Iisakin kirkon jäädessä taka-alalle. Ensimmäinen päivä menikin pyöriessä sattumanvaraisesti keskustan alueella, erityisesti tietysti Невский проспектilla.

Paikallisten kanssa asioiminen on välillä haastavaa, sillä englantia puhutaan vähänlaisesti, nuortenkin keskuudessa. Kyrilliset aakkoset tuntevalle mutta kieltä muuten vain hieman osaavalle venäjänkielisten sanojen dekoodaaminen käy viihteestä, ja löytämisen riemu on alati läsnä.

Junamatkan voisi toki aloittaa myös idästä ja palata kotiinpäin, mutta minusta kiinnostavampaa on lähteä nimenomaan tutuksi oletetusta, ja edetä siitä kohti korpea ja ennen kokematonta. Ennakko-odotuksia ei juurikaan ole, ja suorittaminen on karsittu minimiin. Nyt ollaan lomalla, joten lomasta matka käyköön.

Toinen Pietari-päivä alkoi hostellin rääppiäisaamiaisella ja jatkui metron liukuportaissa syödyllä lounaalla. Söin kirsikoilla täytetyn letun ja omenakakkusen, Iida puolestaan suuren lihapullan ja perunalättysen. Minulla ei ole ollut toistaiseksi onnea syötävien kanssa: Huolella valitsemani suolaiset välipalat ovat lähes järjestään olleetkin makeita. Ehkä karttuvan sanavarastomme uusimpiin tulokkaisiin lukeutuva cахар auttaa jatkossa valitsemaan toisin.

Toisen matkapäivän aluksi palasimme loisteliaan kaupungin alkulähteille, kaupungin perustaja Pietari Suuren hirsimökille. Hellyttävästi palatsiksikin kutsuttu rakennus on kaupungin vanhin, ja siellä on esillä Pietarille kuulunutta esineistöä. Nykyloistoon nähden on ällistyttävää, että kaupungin tilalla oli vielä noin 300 vuotta sitten pelkkä suo.

Tämän mukavan kompaktin nähtävyyskierroksen jälkeen Kesäpalatsin puutarha oli tervetullut keidas kuumuuden keskellä. Sen kahvila oli viehko, vaikka musiikkina soivatkin siirappiset ulkomaiset hitit. Ikävä kyllä itse palatsia restauroitiin, joten se jäi tällä kertaa näkemättä.

Työssään viihtyvä turistimatkojen myyjä Eremitaasin edustalla.

Eremitaasiin pääsin ilokseni jonottamatta ja opiskelijana ilmaiseksi. Hetken päämäärättä ihmisjoukossa pyörittyäni ja visuaalisen tulvan väsyttämänä suuntasin matkan tematiikan kannalta relevanteimmalle osiolle, Siperian kansojen historiaa käsitteleviin käytäviin. Siellä olikin kiinnostavia esineitä kuolinnaamioista kokonaisista puunrungoista tehtyihin hauta-arkkuihin, ja taidokkaista koruista muumioituneeseen päähän. Elämykseen sopi muinaisten esineiden säilyvyyden kannalta otollinen tilan alhainen lämpötila sekä hetkellinen pimeyteen jääminen valojen sammuttua merkiksi museon sulkeutumisesta.

 Siperialainen hevosnaamio tilpehööreineen 400–300-luvulta e.a.a.

Lounaan söimme neukkuisassa syöttölässä, jossa sai itse lapata tarjottimelleen erilaisia keittoja, leikkeitä, leivonnaisia ja mehuja yms. Kontekstiin täydellisesti sopiva syntikkamusiikki tahditti täälläkin ruokailuamme.

Hostellimme olohuoneessa venäläinen nuorimies alkoi spontaanisti avautua siitä, kuinka hän seuraa ulkomaisia uutiskanavia, sillä oman maan media on täyttä puppua. Ikävä kyllä kiinnostavasti alkanut keskustelu ei ehtinyt ottanut tuulta alleen, sillä meidän oli lähdettävä rautatieasemalle.

 Hostellimme seinältä löytynyt ajantasainen kartta näytti seuraavan kohteemme.

Moskovan-yöjunaan siirtymisestä sukeutuikin koomisen paatoksellinen elämys: asemalaiturilla kaiuttimista raikui mahtipontinen marssimusiikki, ja jokaisen junavaunun vieressä seisoi totinen vaunuemäntä tai -isäntä asennossa kuin seiväs. Vain lippaan vedetty käsi puuttui. Odottamatonta ja hykerryttävää.

Oletettua huomattavasti modernimmassa ja siistimmässä junassa yövyimme niinkin poshisti kuin neljän hengen kupe-hytissä. Ainoa miinus olin se, ettei ikkunaa saanut nostettua omin voimin auki, kuten itäjunissa yleensä. Seuranamme oli sympaattinen vanhempi venäläinen pariskunta, jolle koetimme tehdä selkoa matkasuunnitelmistamme ilman yhteistä kieltä.

Vaunuemäntämme ilme oli kylmäävä kysyessämme lellikakaroina WiFin perään. Samovaari tietysti löytyi, kuten joka vaunusta, mutta sitä taas tiedustelimme turhaan ennen kuin olimme päässeet kunnolla liikkeellekään. Junakyyti kuitenkin tuuditti hattuhyllyläiset pian syvään uneen.

  

* Vanhalla suomen kielellä ’miero’ (Tämänkin tiedonjyväsen tarjosi huippu Timo Vihavaisen Opas venäläisyyteen, 2012.)