Pietari: Suuri ja Kaunis

Vieläkö ehtii? Ehtii. Kolmen viikon reissaamisen jälkeen sain viimein aloitetuksi matkablogini itäisestä seikkailustamme.

Trans-Siperian junamatka. Kyllä. Se alkoi meille armon vuonna 2014 Pietarista, jonne saavuimme matkatoverini Iidan kanssa Allegro-junalla Helsingistä aamupäivällä 1.8. Jotakuinkin viisitoista vuotta odottamani matka Venäjän ja Mongolian läpi Kiinaan oli alkamassa.

Esimakua tulevasta saimme jo junassa passi- ja viisumimuodollisuuksien alkaessa. Itä-Euroopan matkojen perusteella kaivoimmekin dokumenttia esille jo vanhasta tottumuksesta. Ilokseni myös lähinnä siperialaiseksi mieltämäni puutaloestetiikka ilmoitteli itsestään pienimuotoisesti hetimiten rajan ylitettyämme.

Pietarissa saavuimme suomalaiselle rautatieasemalle, jolta hankkiuduimme välittömästi metroon. Hostellimme Мир (= maailma; rauha; myös talonpoikaisyhteisö*) löytyi pienen etsinnän jälkeen muutaman sisäpihan ja ovikoodin uumenista. Oikealle ovelle meidät johdatti paikalle tupsahtanut ja ihailtavan oma-aloitteisesti oppaan roolin ottanut kopissaan päivystänyt jonkin sortin vartiomies.

Elokuinen Pietari oli kuuma ja odotukset lunastavan upea. Kaupunki kurottaa laajalle, muttei onneksi niinkään korkeussuuntaan. Erityisen ilahduttavaa on se, ettei keskustan välittömässä läheisyydessä ole luotaantyöntäviä bisneskortteleita, kuten niin monessa Euroopan suurkaupungissa. Ydinkeskustan vanhat kivitalot hohtavat puunatun pastellinsävyisinä, ja kymmenet sillat rytmittävät maisemaa. Yleisvaikutelma on seesteinen ja huoleton. Pietari itse pönöttää Nevan rannalla mahtipontisesti ratsunsa selässä Iisakin kirkon jäädessä taka-alalle. Ensimmäinen päivä menikin pyöriessä sattumanvaraisesti keskustan alueella, erityisesti tietysti Невский проспектilla.

Paikallisten kanssa asioiminen on välillä haastavaa, sillä englantia puhutaan vähänlaisesti, nuortenkin keskuudessa. Kyrilliset aakkoset tuntevalle mutta kieltä muuten vain hieman osaavalle venäjänkielisten sanojen dekoodaaminen käy viihteestä, ja löytämisen riemu on alati läsnä.

Junamatkan voisi toki aloittaa myös idästä ja palata kotiinpäin, mutta minusta kiinnostavampaa on lähteä nimenomaan tutuksi oletetusta, ja edetä siitä kohti korpea ja ennen kokematonta. Ennakko-odotuksia ei juurikaan ole, ja suorittaminen on karsittu minimiin. Nyt ollaan lomalla, joten lomasta matka käyköön.

Toinen Pietari-päivä alkoi hostellin rääppiäisaamiaisella ja jatkui metron liukuportaissa syödyllä lounaalla. Söin kirsikoilla täytetyn letun ja omenakakkusen, Iida puolestaan suuren lihapullan ja perunalättysen. Minulla ei ole ollut toistaiseksi onnea syötävien kanssa: Huolella valitsemani suolaiset välipalat ovat lähes järjestään olleetkin makeita. Ehkä karttuvan sanavarastomme uusimpiin tulokkaisiin lukeutuva cахар auttaa jatkossa valitsemaan toisin.

Toisen matkapäivän aluksi palasimme loisteliaan kaupungin alkulähteille, kaupungin perustaja Pietari Suuren hirsimökille. Hellyttävästi palatsiksikin kutsuttu rakennus on kaupungin vanhin, ja siellä on esillä Pietarille kuulunutta esineistöä. Nykyloistoon nähden on ällistyttävää, että kaupungin tilalla oli vielä noin 300 vuotta sitten pelkkä suo.

Tämän mukavan kompaktin nähtävyyskierroksen jälkeen Kesäpalatsin puutarha oli tervetullut keidas kuumuuden keskellä. Sen kahvila oli viehko, vaikka musiikkina soivatkin siirappiset ulkomaiset hitit. Ikävä kyllä itse palatsia restauroitiin, joten se jäi tällä kertaa näkemättä.

Työssään viihtyvä turistimatkojen myyjä Eremitaasin edustalla.

Eremitaasiin pääsin ilokseni jonottamatta ja opiskelijana ilmaiseksi. Hetken päämäärättä ihmisjoukossa pyörittyäni ja visuaalisen tulvan väsyttämänä suuntasin matkan tematiikan kannalta relevanteimmalle osiolle, Siperian kansojen historiaa käsitteleviin käytäviin. Siellä olikin kiinnostavia esineitä kuolinnaamioista kokonaisista puunrungoista tehtyihin hauta-arkkuihin, ja taidokkaista koruista muumioituneeseen päähän. Elämykseen sopi muinaisten esineiden säilyvyyden kannalta otollinen tilan alhainen lämpötila sekä hetkellinen pimeyteen jääminen valojen sammuttua merkiksi museon sulkeutumisesta.

 Siperialainen hevosnaamio tilpehööreineen 400–300-luvulta e.a.a.

Lounaan söimme neukkuisassa syöttölässä, jossa sai itse lapata tarjottimelleen erilaisia keittoja, leikkeitä, leivonnaisia ja mehuja yms. Kontekstiin täydellisesti sopiva syntikkamusiikki tahditti täälläkin ruokailuamme.

Hostellimme olohuoneessa venäläinen nuorimies alkoi spontaanisti avautua siitä, kuinka hän seuraa ulkomaisia uutiskanavia, sillä oman maan media on täyttä puppua. Ikävä kyllä kiinnostavasti alkanut keskustelu ei ehtinyt ottanut tuulta alleen, sillä meidän oli lähdettävä rautatieasemalle.

 Hostellimme seinältä löytynyt ajantasainen kartta näytti seuraavan kohteemme.

Moskovan-yöjunaan siirtymisestä sukeutuikin koomisen paatoksellinen elämys: asemalaiturilla kaiuttimista raikui mahtipontinen marssimusiikki, ja jokaisen junavaunun vieressä seisoi totinen vaunuemäntä tai -isäntä asennossa kuin seiväs. Vain lippaan vedetty käsi puuttui. Odottamatonta ja hykerryttävää.

Oletettua huomattavasti modernimmassa ja siistimmässä junassa yövyimme niinkin poshisti kuin neljän hengen kupe-hytissä. Ainoa miinus olin se, ettei ikkunaa saanut nostettua omin voimin auki, kuten itäjunissa yleensä. Seuranamme oli sympaattinen vanhempi venäläinen pariskunta, jolle koetimme tehdä selkoa matkasuunnitelmistamme ilman yhteistä kieltä.

Vaunuemäntämme ilme oli kylmäävä kysyessämme lellikakaroina WiFin perään. Samovaari tietysti löytyi, kuten joka vaunusta, mutta sitä taas tiedustelimme turhaan ennen kuin olimme päässeet kunnolla liikkeellekään. Junakyyti kuitenkin tuuditti hattuhyllyläiset pian syvään uneen.

  

* Vanhalla suomen kielellä ’miero’ (Tämänkin tiedonjyväsen tarjosi huippu Timo Vihavaisen Opas venäläisyyteen, 2012.)