Gorkin kaupungissa

Nižni Novgorod oli valikoitunut seuraavaksi kohteeksemme lähinnä hätäisesti suoritetun googlailun perusteella: kaupungissa näytti olevan kauniita vanhoja rakennuksia, mikä tällä kertaa kantoi erittäin pitkälle.

Perille saavuimme aamukuudelta, jolloin painelimme ostamaan junaliput Jekaterinburgiin jo ennakkoon. Kielimuuri tuli jälleen väliin, vaikka meillä Lonely Planetin sanasto sekä venäläisille suunnattu venäjä-suomi-sanakirja mukanamme olikin. Pitkän ja hikisen toimituksen jälkeen virkailija asetti luukulleen lapun, joka ilmoitti, ettei hän enää työskentele. Voimat olivat ilmeisesti ehtyneet meidän kanssamme asioidessa. Olivat kyllä ehtyä asiakkaidenkin: lippuluukulle saa jonottaa kauan, ja junalipun tekeminen kestää lähes yhtä kauan. Lopuksi täytyy vielä miimisesti esittää, että maksu halutaan suorittaa erikseen. Tässä vaiheessa koreografiamme ei ikävä kyllä ollut vielä hioutunut huippuunsa.

Juna-aseman mahtipontista eleganssia

Asemalta katsoen kaupunki oli karu, mutta aamiaispaikan valintaa sentään helpotti, kappas, vastapäinen McDonald’s. Syötyämme aktivoiduimme oikean pikkubussin valintaan, joka vei meidät Volgan tuolle puolen. Seisoimme täpötäydessä bussissa ihmisten kuljettaessa kolikoita ja lippujaan matkustajilta toiselle. Moottori ulvoi, ja auto vaikutti vetelevän viimeisiään. En nähnyt ulos, koska joka ikkunalla oli verhot. Pääsimme viimein oikealle aukiolle, minkä jälkeen kiertelimme katuja aikamme etsien hostelliamme netistä tulostettujen ohjeiden ollessa vähintäänkin kryptiset.

Hostel Gorky oli viihtyisä, ja tiskin työntekijä ystävällinen ja hyvin avulias. Maksim Gorkin synnyinkaupungissa on hostellin lisäksi kirjailijalle omistettua puistoa, patsasta, metroasemaa yms. Neuvostoaikana kaupunginkin nimi oli Gorki. Metroasemien ja katujen nimet ovat noin muuten luonnollisestikin Proletarskajaa, Leninaa yms. Kaupunki on ollut tärkeä kaupan keskus, ja sitä onkin sanottu Venäjän lompakoksi siinä missä Pietaria sen pääksi ja Moskovaa sydämeksi.

 Second hand -liike nižniläisittäin

Kohtasin pienen takaiskun huomattuani hostellilla puhelimeni jääneen junaan. 15 euron Samsungin katoaminenhan ei ole rahallisesti suurimpia menetyksiä, mutta tekee se käytännön toimista huomattavasti hankalampaa. Alkoi selvittely hostellityöntekijän sekä juna-aseman viranomaisten kanssa. Puoli päivää kestäneen toimittamisen jälkeen minulle selvisi toisella juna-asemavierailullani, että itse asiassa puhelimeni on kuin onkin tallessa, mutta saisin sen vasta seuraavana päivänä.

Kaupungin vanha pääkatu oli kaunis ja tunnelmallinen. Löysimme sieltä mukavan ravintolan, jossa nautimme pelmeneitä sekä mm. maukasta kaalihöystöä. Illemmalla lähdimme pienelle kävelylle, jonka yhteydessä ihmettelimme rakennuskantaa sekä Volgalle avautuvaa maisemaa. Odotus palkittiin, kun näimme useita vanhoja koristeellisia puutaloja.

Illan päätteeksi ajelimme Volgan yli. Jonkin aikaa istuttuamme ja juteltuamme vastapäinen tyttö avautui siitä, että hän ymmärsi keskustelumme. Tietysti, missäs muuallakaan kuin keskivenäläisessä kaapelivaunussa. Hän puhui erinomaista suomea, koska oli opiskellut Helsingin kauppakorkeakoulussa. Vaihdoimme näkemyksiä kaupungista ja Venäjän-matkailusta yleensä. Hänen mielestään ei ollut hyvä idea lähteä kahdestaan matkaan. Tässä vaiheessa oli ikävä kyllä jo myöhäistä.

Uskomatonta kyllä kukaan ei ollut huolinut palikkapuhelintani, joten seuraavana aamupäivänä meillä oli hellä jälleennäkeminen ennen Jekaterinburgin-junaan astumista.

Näkymä junavaunuumme

В Москве

Moskovaa lähestyessämme teimme tuttavuutta matkalipun hintaan kuuluneen aamiaislaatikon kanssa. Tarjolla oli kaikkea pientä paikallista sälää: teollisen riivis pullasämpylä, hedelmäjogurtti, kala-alatoopia sekä pannukakkusia marjahillolla. Joka vaunun perusvarustetta, samovaaria, emme päässeet vieläkään hyödyntämään, sillä nousimme liian myöhään ylös. Voi meitä.

Moskovaan eivät luonnollisestikaan kohdistuneet odotukset kauniista kaupungista, joten sain yllättyä positiivisesti. Ei voi Pietarin kanssa kilpailla ei, mutta kyllä täältäkin estetiikan kaipuuseensa ammentaa, ainakin kiinnostavan pompöösejä neukkukomplekseja ja -yksityiskohtia, jollei muuta. Esim. metroasemilla tyylisuunnat vaihtelevat art nouveausta sosialistiseen realismiin.

Kotiuduttuamme hostellille läksimme toiveikkain mielin kohti Ёлки-Палкиa, venäläistä ruokaa tarjoavaa ketjukuppilaa. Valitsimme kumpikin ruuaksi runsaan alkupalapöydän ja palanpainikkeeksi paikallista olutta. Ateria sisälsi hieman liikaa majoneesia, etikkaa ja erikoisia makuyhdistelmiä. Kuha Walewskan tunnistin, merilevästä en sitten ollutkaan aivan varma. Joka tapauksessa ateria vaikutti hyvinkin autenttiselta, joskaan se ei toki tehnyt oikeutta täysimittaiselle venäläiselle aterialle.

Kreml oli punaisessa mahtipontisuudessaan kuusipuineen ihan vaikuttava näky, samoin Punaisen torin laidalla seisova kirjavakupolinen Pyhän Vasilin katedraali. Palsamoitu Lenin jäi nyt ikävästi näkemättä, mausoleumi kun on auki vierailijoille ainoastaan ti–to ja la–su klo 10–13. Tuntemattoman sotilaan muistomerkillä tönöttivät toistensa kopioilta näyttävät sotilaat, jotka vaihtoivat vuoroa asianmukaisella hartaudella marssien.

Toisena Moskova-päivänä lähdimme kohti Venäjän valtionkirjastoa eli Lenin-kirjastoa. Kookkaan neuvostohenkisen rakennuksen edessä istui kivinen, masentuneen näköinen Dostojevski. Vaan emmepä osanneet varautua järjestelyihin, jotka odottivat viattomia kirjastonkävijöitä. Heti ovella oli turvatarkastus, ja koska meillä ei ollut ko. putiikin korttia, piti meidän painella viereiseen rakennukseen täyttämään lappuset passinnumeroineen kaikkineen ja odottaa vuoroa erilliseen koppiin, josta sitten saimme väliaikaiset kortit.

Prosessi ei kuitenkaan loppunut siihen: kirjaston aulaa noin parikymmentä metriä käveltyämme pääsimme jälleen täyttämään yhdet laput ja esittelemään passejamme. Lisäksi narikkaan jäi laukkuni, joka sisälsi kiellettyä materiaalia – wait for it – kirjan. Itse kirjasto oli hieno: lukusaleissa oli vanhanaikaiset puulipastot, paljon viherkasveja ja itseoikeutetusti Leninin tai vastaavan muotokuva tahi patsas.

Seuraavaksi päätimme yolo-henkeen maksaa sisäänpääsystä Kremlin sisäpihalle, jossa meitä tervehtivät lukuisat kohti sojottavat kanuunanpiiput. Oli marmorihtavaa Kremlin palatsia, kullattua kupolikirkkoa ja presidentin residenssiä. Pari kertaa saimme vihellykset pamppua heiluttavalta poliisilta (huom.: ei nyk. miliisi), kun rohkenimme astua kielletylle tiekaistaleelle. Sisällä kävimme Arkkienkeleiden kirkossa, joka on täynnä tsaarien hauta-arkkuja ja vanhoja ikoneita.

Liikenne on vaarallista, ja isoja katuja ylittääkseen saa usein kävellä pitkästikin alikulkusillan löytääkseen. Hostellilta poistuessamme todistimme, kuinka lähiöseutu muuttui neonvalojen loisteessa köyhän naisen Vegasiksi.

Paikkamme yöjunassa olivat tällä kertaa halvimmat neljännen luokan ns. platzkart-paikat, eli koko vaunu koostuu kahden ala- ja kahden yläpedin loosseista. Avoimessa vaunussa nukkuu siis noin 50 ihmistä. Vaikka toisin voisi luulla, yöt näissä vaunuissa sujuvat todella rauhallisesti, ja unet ovat erinomaisen hyvät.

Pietari: Suuri ja Kaunis

Vieläkö ehtii? Ehtii. Kolmen viikon reissaamisen jälkeen sain viimein aloitetuksi matkablogini itäisestä seikkailustamme.

Trans-Siperian junamatka. Kyllä. Se alkoi meille armon vuonna 2014 Pietarista, jonne saavuimme matkatoverini Iidan kanssa Allegro-junalla Helsingistä aamupäivällä 1.8. Jotakuinkin viisitoista vuotta odottamani matka Venäjän ja Mongolian läpi Kiinaan oli alkamassa.

Esimakua tulevasta saimme jo junassa passi- ja viisumimuodollisuuksien alkaessa. Itä-Euroopan matkojen perusteella kaivoimmekin dokumenttia esille jo vanhasta tottumuksesta. Ilokseni myös lähinnä siperialaiseksi mieltämäni puutaloestetiikka ilmoitteli itsestään pienimuotoisesti hetimiten rajan ylitettyämme.

Pietarissa saavuimme suomalaiselle rautatieasemalle, jolta hankkiuduimme välittömästi metroon. Hostellimme Мир (= maailma; rauha; myös talonpoikaisyhteisö*) löytyi pienen etsinnän jälkeen muutaman sisäpihan ja ovikoodin uumenista. Oikealle ovelle meidät johdatti paikalle tupsahtanut ja ihailtavan oma-aloitteisesti oppaan roolin ottanut kopissaan päivystänyt jonkin sortin vartiomies.

Elokuinen Pietari oli kuuma ja odotukset lunastavan upea. Kaupunki kurottaa laajalle, muttei onneksi niinkään korkeussuuntaan. Erityisen ilahduttavaa on se, ettei keskustan välittömässä läheisyydessä ole luotaantyöntäviä bisneskortteleita, kuten niin monessa Euroopan suurkaupungissa. Ydinkeskustan vanhat kivitalot hohtavat puunatun pastellinsävyisinä, ja kymmenet sillat rytmittävät maisemaa. Yleisvaikutelma on seesteinen ja huoleton. Pietari itse pönöttää Nevan rannalla mahtipontisesti ratsunsa selässä Iisakin kirkon jäädessä taka-alalle. Ensimmäinen päivä menikin pyöriessä sattumanvaraisesti keskustan alueella, erityisesti tietysti Невский проспектilla.

Paikallisten kanssa asioiminen on välillä haastavaa, sillä englantia puhutaan vähänlaisesti, nuortenkin keskuudessa. Kyrilliset aakkoset tuntevalle mutta kieltä muuten vain hieman osaavalle venäjänkielisten sanojen dekoodaaminen käy viihteestä, ja löytämisen riemu on alati läsnä.

Junamatkan voisi toki aloittaa myös idästä ja palata kotiinpäin, mutta minusta kiinnostavampaa on lähteä nimenomaan tutuksi oletetusta, ja edetä siitä kohti korpea ja ennen kokematonta. Ennakko-odotuksia ei juurikaan ole, ja suorittaminen on karsittu minimiin. Nyt ollaan lomalla, joten lomasta matka käyköön.

Toinen Pietari-päivä alkoi hostellin rääppiäisaamiaisella ja jatkui metron liukuportaissa syödyllä lounaalla. Söin kirsikoilla täytetyn letun ja omenakakkusen, Iida puolestaan suuren lihapullan ja perunalättysen. Minulla ei ole ollut toistaiseksi onnea syötävien kanssa: Huolella valitsemani suolaiset välipalat ovat lähes järjestään olleetkin makeita. Ehkä karttuvan sanavarastomme uusimpiin tulokkaisiin lukeutuva cахар auttaa jatkossa valitsemaan toisin.

Toisen matkapäivän aluksi palasimme loisteliaan kaupungin alkulähteille, kaupungin perustaja Pietari Suuren hirsimökille. Hellyttävästi palatsiksikin kutsuttu rakennus on kaupungin vanhin, ja siellä on esillä Pietarille kuulunutta esineistöä. Nykyloistoon nähden on ällistyttävää, että kaupungin tilalla oli vielä noin 300 vuotta sitten pelkkä suo.

Tämän mukavan kompaktin nähtävyyskierroksen jälkeen Kesäpalatsin puutarha oli tervetullut keidas kuumuuden keskellä. Sen kahvila oli viehko, vaikka musiikkina soivatkin siirappiset ulkomaiset hitit. Ikävä kyllä itse palatsia restauroitiin, joten se jäi tällä kertaa näkemättä.

Työssään viihtyvä turistimatkojen myyjä Eremitaasin edustalla.

Eremitaasiin pääsin ilokseni jonottamatta ja opiskelijana ilmaiseksi. Hetken päämäärättä ihmisjoukossa pyörittyäni ja visuaalisen tulvan väsyttämänä suuntasin matkan tematiikan kannalta relevanteimmalle osiolle, Siperian kansojen historiaa käsitteleviin käytäviin. Siellä olikin kiinnostavia esineitä kuolinnaamioista kokonaisista puunrungoista tehtyihin hauta-arkkuihin, ja taidokkaista koruista muumioituneeseen päähän. Elämykseen sopi muinaisten esineiden säilyvyyden kannalta otollinen tilan alhainen lämpötila sekä hetkellinen pimeyteen jääminen valojen sammuttua merkiksi museon sulkeutumisesta.

 Siperialainen hevosnaamio tilpehööreineen 400–300-luvulta e.a.a.

Lounaan söimme neukkuisassa syöttölässä, jossa sai itse lapata tarjottimelleen erilaisia keittoja, leikkeitä, leivonnaisia ja mehuja yms. Kontekstiin täydellisesti sopiva syntikkamusiikki tahditti täälläkin ruokailuamme.

Hostellimme olohuoneessa venäläinen nuorimies alkoi spontaanisti avautua siitä, kuinka hän seuraa ulkomaisia uutiskanavia, sillä oman maan media on täyttä puppua. Ikävä kyllä kiinnostavasti alkanut keskustelu ei ehtinyt ottanut tuulta alleen, sillä meidän oli lähdettävä rautatieasemalle.

 Hostellimme seinältä löytynyt ajantasainen kartta näytti seuraavan kohteemme.

Moskovan-yöjunaan siirtymisestä sukeutuikin koomisen paatoksellinen elämys: asemalaiturilla kaiuttimista raikui mahtipontinen marssimusiikki, ja jokaisen junavaunun vieressä seisoi totinen vaunuemäntä tai -isäntä asennossa kuin seiväs. Vain lippaan vedetty käsi puuttui. Odottamatonta ja hykerryttävää.

Oletettua huomattavasti modernimmassa ja siistimmässä junassa yövyimme niinkin poshisti kuin neljän hengen kupe-hytissä. Ainoa miinus olin se, ettei ikkunaa saanut nostettua omin voimin auki, kuten itäjunissa yleensä. Seuranamme oli sympaattinen vanhempi venäläinen pariskunta, jolle koetimme tehdä selkoa matkasuunnitelmistamme ilman yhteistä kieltä.

Vaunuemäntämme ilme oli kylmäävä kysyessämme lellikakaroina WiFin perään. Samovaari tietysti löytyi, kuten joka vaunusta, mutta sitä taas tiedustelimme turhaan ennen kuin olimme päässeet kunnolla liikkeellekään. Junakyyti kuitenkin tuuditti hattuhyllyläiset pian syvään uneen.

  

* Vanhalla suomen kielellä ’miero’ (Tämänkin tiedonjyväsen tarjosi huippu Timo Vihavaisen Opas venäläisyyteen, 2012.)